Savumerkkejä Jonkerista
Kuloriippuvaisia lajeja on sellaisia, jotka ovat varustautuneet omilla liikuntavälineillä, ja sellaisia, joiden täytyy liftata kyytiin. Jos on varustettu lenninsiivillä, olkoonkin kuinka pienet, on paljon helpompaa lähteä savuntuoksun perässä valloittamaan uusia seutuja, kuin sellaisen, joka kasvaa vuosikymmenessä muutamia millejä ja jolla ei oikeastaan ole jalkoja. Kuten jäkälällä harvoin on. Tämän takia on tärkeää säilyttää kulotusten alueellinen jatkumo, jossa tulen vioittaman metsän lajeilla on mahdollisuus muodostaa uusia esiintymiä. Kertomus siitä, miten ennen vanhaan metsät ovat säännöllisesti palaneet luontaisista syistä mutta eivät tee sitä enää, on jo meille tuttu. Tämän hetken tärkeä tarina on se, kuinka metsiä poltetaan säännöllisesti ja kuinka se hyödyttää kuloriippuvaisia lajeja. Kävin heinäkuun alussa tarkastelemassa Kuhmon Jonkeri-järven kolmena perättäisenä kesänä kulotettuja saaria Tapion luonnonhoidon asiantuntijan Hannes Pasasen kanssa.
Metsäpalon jälkeen ensimmäiset hyönteiset tulevat paikalle jotakuinkin välittömästi, kertoo Hannes. Ensimmäisten joukossa paikalla on kulokauniainen, joka suunnistaa paikalle savunhajun sekä lämmön perusteella. Noin kuukauden kuluttua palosta liikennettä alkaa olla enemmänkin, mutta vasta seuraavana kesänä aluetta tutkiva voi löytää pioneerihyönteisten jälkeläisiä. Palon vioittaminen puiden alkaessa hiljalleen menettää elinvoimaansa, tulevat kuoleviin puihin ja lahoavaan puuhun mieltyneet lajit, kuten mäntyhuppukuoriainen, isopehkiäinen ja lahoilla koivuilla elelevä idänkukkajäärä.
Paloalueen pioneerikasveja ovat horsmat. Laajalle levinnyt maitohorsma ei suinkaan ole uhanalainen, kuten monet kuloriippuvaiset lajit. Ekologisessa kehityskaaressa horsman osa on olla ensimmäisiä kasveja, ja sen onkin helppo levitä tuulen mukana kulkevien höytyväisten siementensä avulla. Monet muut kasvit tarvitsevat muun kuljetuksen, kuten siemenenä lintujen höyhenistössä tai suolistossa matkustamisen. Tarvitaan aimo annos tuuria, että huhtakurjenpolven vuosia, jopa vuosikymmeniä maassa uinuneet siemenet tarttuvat sellaisen olennon matkaan, joka sattuu piipahtamaan alueella, jonka liekit kuumentavat huhtakurjenpolven siemenille sopivaan lämpötilaan. Hannes Pasasen mukaan käävät ja jäkälät eivät pidä kiirettä kuloalueelle ilmaantumisessa – niitä ei kannatakaan mennä etsimään ennen kuin palosta on kulunut useampi vuosi. Myös palaneen puuston järeys vaikuttaa kääpälajien esiintymiseen. Kuloista riippuvaiset käävät, sienet ja jäkälät, kasvit sekä hyönteiset muodostavat oman ekosysteeminsä, johon kuuluvat myös myöhemmin kolopesijät ja lahopuista ateriansa etsivät linnut, kuten tikat, kiipijät ja tiaiset.
Tornator on FSC®-sertifioituna toimijana velvollinen kulottamaan vähintään 3 % kulotukseen soveltuvien kohteiden uudistushakkuupinta-alasta 5-vuotiskaudella. Tämä tarkoittaa esimerkiksi vuonna 2020 70 hehtaaria kulotuksia. On kuitenkin tärkeää, ettei näitä varsin suuritöisiä ja myös riskialttiita toimenpiteitä toteuteta vain sertifikaatin vuoksi. Sen vuoksi suunnittelemme kulotukset mahdollisimman lähelle toisiaan, jotta ne muodostaisivat omalla alueellaan lajistoa hyödyttävän palojatkumon. Esimerkiksi retkeilykohteellamme Kuhmossa lähekkäin olevien saarten kulotus aloitettiin vuonna 2018 ja sitä jatketaan edelleen. Lahopuusta pitäville lajeille saaret ovat runsaudensarvi, sillä kaksi saarta on kulotettu ankaran, lähes kaikki puut kaataneen puhurin jälkeen.
”Vaikka voimakas metsäpalo voi tappaa lähes kaikki alueen puut, metsä ei pala tuhkaksi. Näihin saariin korjaamatta jätetyt puut ovat monimuotoisuuden kannalta arvokas teko,” toteaa Hannes Pasanen.
Kulotuksen vaikutuksia pohdittaessa on otettava huomioon, onko tehty kulotus ollut metsänhoidollinen avohakkuualueen poltto vai pystymetsän luonnonhoidollinen kulotus. Jonkerin kohteet ovat luonnonhoidollisia, mutta kesällä 2020 kulotetussa saaressa on kaadettu puita palokuorman lisäämiseksi. Vastasahattu kannonpinta palaa eri tavalla kuin luontaisesti syntynyt vanha kanto, jonka kaarna on kytenyt kuntan sisässä ja hiiltänyt sydänpuun kivikovaksi. Luonnollisesti näin erilaiset kannot houkuttelevat erilaisia eliöitä. Joskus kymmenien vuosien päästä palaneella kannolla saattaa elää kauniisti musteenvärisillä pilkuilla koristeltu ryväsjäkälä.
Metsäpalo tai kulotus tarjoaa elinmahdollisuuksia lajeille, jotka hyödyntävät mustunutta maisemaa vain lyhyen hetken, sekä lajeille, jotka saapuvat paikalle vuosien päästä. On myös sellaisia, jotka tulevat olemaan pidemmäksi aikaa, ja toiset varistavat siemenensä maahan odottamaan seuraavaa paloa. Lajien mahdollinen kirjo on laaja, ja Tornatorin tavoite on ottaa selvää, mitä olemme saaneet aikaan tähän asti kulotetuilla alueilla. Toistaiseksi kulotuksen paikalle houkuttamia hyönteisiä aiotaan tutkia Ruokolahdella ja Jonkerin saarissa.
Metsien poltoilla on monimuotoisuutta lisäävä vaikutus niiden maantieteellisestä sijainnista huolimatta, mutta itärajan läheisyys on etu – Venäjän puolella palolajisto on runsasta, ja esimerkiksi Jonkerin saariin on rajalta vain kymmenen kilometrin matka. Ensimmäiset kulokauniaisen toukat mönkivät jo kuloaukealla.
